Kirjoittanut Veli-Pekka Lehtola

Monikasvoinen Saamenmaa

Saamelaiskulttuuri on kokenut vuosikymmenten aikana voimakkaan murroksen. 1970-luvulta lähtien saamelaisuutta on kehitetty uuteen suuntaan, jossa perinnettä on yhdistetty ja sulatettu uuden ajan vaikutteisiin ja näkemyksiin. Saamenmaa (Sápmi) on viime vuosikymmenen aikana luonut itselleen tietoisesti saamelaiskansalliset symbolinsa, jotka kuvastavat saamelaisten yhtenäisyyttä uudessa maailmassa.

Sinipunakeltainen saamenlippu liehuu konferenssien ja kokousten tangoissa. Isak Saban vuosisadan alussa kirjoittama kansallislaulu on kokenut uuden tulemisen, joskin sen kanssa kilpailevat uudet "kansallisjoiut". Historiasta haetaan suuria saamelaistapahtumia ja huomattavia saamelaisia persoonallisuuksia.

Saamenmaan edustajia vierailee vuosittain virallisissa alkuperäiskansojen konferensseissa maailmalla. Saamelaisilla on nyt myös seitsemän virallista liputuspäivää ja kansallispäivänsä 6. helmikuuta. Sitä vietetään ensimmäisen, vuonna 1917 kokoontuneen, yhteispohjoismaisen saamelaiskokouksen kunniaksi.

Saamelaisen identiteetin ilmaiseminen symbolisella tasolla liittyy viimeisen neljännesvuosisadan aikana tapahtuneeseen saamelaiskansalliseen "heräämiseen". Se, että nuoret saamelaiset 1970-luvun alussa alkoivat tiedostaa saamelaisen perintönsä ja kamppailla sen puolesta, oli vastareaktiota pitkään sulautumisprosessiin. Sota- ja jälleenrakennusaika, tieverkoston ja tiedotusolojen kehittyminen, tapojen muuttuminen, koululaitos - kaikki oli tapahtunut valtaväestöjen ihanteiden ja arvojen mukaisesti.

Nuoren saamelaisen sivistyneistön keskeisenä pyrkimyksenä oli alusta lähtien luoda silta perinteen ja nykyajan, vanhan elämänkäsityksen ja modernin yhteiskunnan vaikutteiden välille. Uusia osallistumisen muotoja syntyi nopeasti: uudenlainen saamelaispolitiikka, saamelainen tiedonvälitys ja saamelaistaide. Merkittävimpiä käännekohtia poliittis-kulttuurisessa historiassa oli Altan voimalakiistaan liittynyt taistelu 1980-luvun vaihteessa. Se vireytti saamelaiskulttuuria ja johti merkittäviin muutoksiin Norjan saamelaispolitiikassa.

Vaikka uudet lait ja saamelaispoliittinen tietoisuus ovat nostaneet saamelaiskulttuurin arvostusta, tilanne ei arkipäivän tasolla ole ristiriidaton. Saamelaiskulttuuri on jakaantunut neljän valtion alueelle, ja sillä ei ole suojanaan vahvoja ja selkeitä rajoja. Saamen kieli kaipaa vielä vahvempaa statusta. Sotienjälkeinen sulautumisvaihe loi monille saamelaisille huonon itsetunnon, johon liittyvät ongelmat haittaavat edelleen esimerkiksi suhtautumista saamen kieleen.

Rajoin rikottu kansa

Saamelaiset ovat Euroopan Unionin alueella ainoa alkuperäiskansaksi luokiteltu etninen ryhmä. He ovat myös neljän valtion alueella asuva vähemmistö, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Saamelaisia on laskutavasta riippuen 60 000 - 100 000 henkeä. Saamelaisten asuttama alue (Sápmi) ulottuu Keski-Norjasta ja -Ruotsista Suomen pohjoisosan yli Kuolan niemimaalle.

Eniten saamelaisia, noin 40 000 - 45 000, asuu Norjan valtion alueella, puolet heistä Finnmarkissa. Ruotsissa saamelaisia on 15 000 - 25 000, Suomessa runsaat 6000 ja Venäjän puolella noin 2000. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa saamelaiset valitsevat vaaleilla keskuudestaan edustuselimet, joilla on neuvoa-antava asema.

Suomen saamelaisista noin 4000 asuu saamelaisten kotiseutualueella, johon kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosa. Alue on 35 000 neliökilometrin suuruinen. Siihen sisältyy erityinen koltta-alue toisen maailmansodan jälkeen Suomeen muuttaneille kolttasaamelaisille. Saamelaiset muodostavat kolmasosan alueen koko väestöstä. Vielä ennen toista maailmansotaa heitä oli noin puolet väestöstä. Utsjoen kunnassa saamelaiset ovat enemmistönä, muualla vähemmistönä.

Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa saamelaiseksi on perinteisesti katsottu henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena ja jolle saame on joko äidinkieli tai vähintään yhden hänen vanhempansa tai isovanhempansa äidinkieli. Tärkeää on sukutausta, suhde saamen kieleen ja sitä kautta kulttuurin sekä tunne saamelaisuudesta.

Runsaat puolet saamelaisista puhuu saamen kieltä. Saamen kieliä on useita eivätkä eri kieliryhmiin

kuuluvat saamelaiset yleensä ymmärrä toisiaan. Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa pääkielenä on pohjoissaamen kieli. Suomessa ja Norjassa on säädetty kielilait, joiden ansiosta saamen kielellä on mahdollista asioida viranomaisissa.

Saamelainen - lappalainen

Nimitys saamelainen (sápmela_) on etninen määrite, joka viittaa saamelaisten näkemykseen itsestään valtakulttuurista poikkeavan saamelaiskulttuurin jäseninä. Se sanoutuu irti ulkopuolisten antamasta nimityksestä lappalainen, jonka saamelaiset katsovat pitkäaikaisen alistusprosessin aikana syntyneenä ilmaisuna liian sävyttyneeksi, loukkaavaksikin. Lappilaisia ovat Lapin läänin asukkaat riippumatta siitä, ovatko he saamelaisia vai suomalaisia.

Saamelainen-sana on suomen kielessä varsin uusi, vasta 1900-luvun alkupuolella käyttöön otettu. Saamenkielisenä terminä se on kuitenkin ikivanha suomalais-ugrilainen sana, josta myös suomalaisten nimitys on alkujaan kehittynyt (oletuksen mukaan sämä - hämä, saamelainen - hämäläinen). Vanhoissa asiakirjoissa ja kirjallisuudessa termiä lappalainen käytetään nimityksenä lappalaiselinkeinojen - poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen -harjoittajasta alueella, jonka hän pysyvästi omisti ja josta hän maksoi valtiolle maaveroa.

Saamelaisryhmien jaottelu

Vanhassa saamelaisia koskevassa kirjallisuudessa on monenlaisia nimityksiä, kuten metsälappalaiset, porosaamelaiset, jokilappalaiset ja itäsaamelaiset. Luokittelut ovat hyödyllisiä, mutta niitä ei pidä sekoittaa keskenään.

Kielelliset, maantieteelliset, ekologiset, historialliset tai elinkeinolliset ryhmittelyt eivät käy yksi yhteen. On myös muistettava, että sotien jälkeisenä aikana osa jaotuksista on vanhentunut, kun olot ovat muuttuneet ja entiset tunnuspiirteet sekoittuneet. Perinteisten elinkeinojen osuus on huomattavasti pienentynyt, kun taas kauppa- ja palveluelinkeinot ovat kasvaneet.

Varsin tavallinen käsitys on, että saamelaiset ovat olleet ja edelleen ovat poronhoitajia, poro- eli tunturisaamelaisia. Todellisuudessa esimerkiksi Suomessa vain joka viides omistaa poroja, ja heistäkään kaikki eivät saa päätoimeentuloaan poronhoidosta. Poropaimentolaisuus on ollut koko kulttuurille leimaa-antava siitä huolimatta, että se elinkeinona on historiallisesti varsin nuori, "vasta" 1500-luvulta lähtien kehittynyt. Elämäntavan mukaan määriteltynä saamelaisista suurimman ryhmän muodostavat Jäämeren rannikon merisaamelaiset: heitä on lähes puolet. Poronhoito on heidän elämäntavassaan erittäin pieni tekijä. Merisaamelaisia on vain Norjan puolella. Merisaamen kieli on yksi pohjois- eli tunturisaamen murteista.

Historiallisissa teksteissä käytetään nimitystä metsäsaamelainen kulttuuri, joka on porosaamelaisuutta vanhempi muoto. Se on ennen kaikkea luonnonympäristöön ja elämäntapaan liittyvä nimitys. Se tarkoittaa monitaloutta, jossa metsästys, kalastus ja keräily sekä myöhemmin pienimuotoinen poronhoito yhdessä muodostavat elannon pohjan. Metsäsaamelainen kulttuuripiiri on ulottunut Keski-Skandinavian havumetsävyöhykkeeltä Kuolan metsä- ja järvialueille.

Elinkeinollisen jaotuksen lisäksi keskeinen luokittelutapa on kieleen perustuva. Saame jakaantuu nykyisin kymmeneen pääkieleen, joiden sisällä on omat murteensa. Voidaan puhua todellakin eri kielistä: noin tuhannen vuoden mittaan kantasaamelaisen kielen murteet ovat eriytyneet toisistaan niin paljon, että esimerkiksi tunturisaamen puhuja ei vaikeuksitta ymmärrä kolttasaamea tai inarinsaamea.

Alueellisesti laajin kieliryhmä on tunturisaame, jonka murteita puhuvat niin Tenon jokisaamelaiset, Koutokeinon ja Enontekiön saamelaiset kuin Pohjois-Ruotsin saamelaisetkin. Se on myös vahvin kirjakieli, vaikka omat kirjakielensä on myös etelä-, luulajan-, inarin-, koltan- ja kildininsaamessa. Kielellisesti jaoteltuna Suomessa on kolme pääryhmää: inarinsaamen, koltansaamen ja tunturisaamen puhujat.

Saamelaiskulttuurin luontosidonnaisuus

Saamelaiskulttuurin perusta on aina ollut luonto. Se on ollut sekä aineellisen että henkisen kulttuurin lähtökohta. Se on myös saamelaiskulttuurin erityisluonne verrattuna teolliseen kulttuuriin tai talonpoikaisiin maanviljelyskulttuureihin. Luonto ei kuitenkaan ole yksipuolisesti sanellut elinehtoja. Saamelaiskulttuuri on kaiken aikaa sopeutunut luonnonympäristöön. Ihmisten muodostama yhteiskunta on antanut luonnonympäristölle "kulttuurisen leiman".

Saamelaiskulttuurin sisäiset eroavaisuudet perustuvat Pohjois-Fennoskandian luontoon. Saamelaisten asuinalueen eri seudut eroavat luonnonmaisemiltaan kovastikin toisistaan. Laaja pohjoinen havumetsävyöhyke leviää Ruotsin ja Suomen Lappien halki Kuolan niemimaalle saakka. Asuinalueen pohjoisosissa sijaitsee Atlanttiin ja Jäämereen rajautuva rannikkomaa.

Havumetsävyöhykkeen ja rannikon väliin jää tunturiseutu, joka sekin vaihtelee loivista muodoista jylhäksi Kölin vuoristoksi. Erilaiset maisematyypit ovat synnyttäneet toisaalta erilaisia elinkeinoja, toisaalta muodostaneet luonnollisia rajavyöhykkeitä kulttuuriryhmien välille. Kulttuurirajojen muovaamat erot voidaan nähdä nykyisin elinkeinojen, kielen ja esineellisen kulttuurin erityispiirteissä. Yhteistä eri saamelaisryhmille on kuitenkin ollut elämänmuodon mukautuminen luonnon vuotuiseen kiertoon ja paikalliseen luonnonympäristöön.

Saamelaisalueen luonto on olosuhteiltaan niin niukkakasvuinen ja kylmä, että muiden kuin luontaiselinkeinojen harjoittaminen ei ole voinut taata ihmiselle elinmahdollisuuksia. Saamelaiset ovat kehittäneet taidon tulla toimeen hyvinkin karuissa olosuhteissa ja alueilla, joilla muu väestö ei ole voinut toimia. Kyseinen elämänmuoto ei kuitenkaan ole voinut elättää kovin suurta väestöä, toisin kuin maanviljelys. Siksi saamelaisten määrä on aina pysynyt jokseenkin vähäisenä.

Saamelainen elämänmuoto on perustunut tasapainoiseen luontosuhteeseen. Ympäristöä on käytetty säästeliäästi. Luonnon muuttaminen, esimerkiksi hakkuut ja patoamiset, ovat olleet harvinaisia saamelaisille. Yhteisöjen suurentuessa on kuitenkin voitu ajautua jopa ryöstöpyyntiin. Näin oli laita peuranmetsästyksen suhteen keskiajalla, ja mahdollisesti valaan- ja hylkeenpyynnin kohdalla aiemmin rautakaudella.

Luontosidonnaisuus näkyi luonnonkansan uskonnossa, jonka mukaan maailma oli henkien lävistämä todellisuus. Ihmisen harjoittamat elinkeinot saattoivat onnistua vain yhteistyössä luonnonvoimien kanssa. Luontoa varottiin vahingoittamasta, koska se olisi merkinnyt Jumalan töihin puuttumista. Luontoon sitoutuneen väestön uskonto oli syklinen, vuotuiskiertoon ja elämän kiertokulkuun sitoutunut. Luonnon ominaisuuksien tarkka tuntemus on ollut se perusedellytys, jonka avulla ihmisen toiminnot on sopeutettu luonnon perustuoton mukaisiksi. Vuotuiskierto ja monitalous ovat olleet elämän lähtökohdat. Vuotuiskierto ei ollut sattumanvaraista ja passiivista, vaan saamelainen yhteiskunta, siida- eli lapinkyläjärjestelmä, oli hyvin organisoitunut.

Saamelaiset ovat myös mukauttaneet luontoa omiin tarkoituksiinsa. He ovat hyvin käytännöllisesti omaksuneet käyttöönsä uutta tekniikkaa samoin kuin uusia elinkeinoja, esimerkiksi poron, lampaan ja vuohen hoidon. Yhteiskunnan muutoksen ovat voineet aiheuttaa myös kriisit. Niitä ovat olleet luonnon oikut, kuten riistan loppuminen tai väestömäärän kasvu asuinalueella, tai esimerkiksi ryöstöpyynti, joka aiheutti peuran loppumisen. Kriisit johtivat uuteen sopeutumiseen. Esimerkiksi peurakannan ehtyminen johti poronhoidon syntyyn.

Talonpoikaiskulttuuriin kuuluva pyrkimys hallita luontoa oli ristiriidassa perinteisen saamelaisen

käsityksen kanssa. Teknis-teollisen kulttuurin leviäminen saamelaisalueelle on luonut lukuisia ongelmia. Metsätalous, vesivoiman rakentaminen, kaivostoiminta sekä virkistys- ja luonnonsuojelutarpeet ovat kilpailevia luonnonkäytön muotoja, joille vähälukuisen väestön tarpeet ovat yleensä alisteisia. Juuri tämän takia saamelaisalueen tulevaisuus kytkeytyy kysymykseen pohjoisten maiden ja vesien omistuksesta. Saamelaisille luonto on ollut uusintamistuote, jonka ulkopuoliset ovat ottaneet haltuun, saamelaisten mielestä juridisesti kestämättömin perustein. Saamelaiset katsovat, että tasapaino ihmisen ja luonnon välillä on mahdollista palauttaa vain palaamalla siihen alkuperäistietoon, jolle vanhan saamelaisen yhteiskunnan elämänmuoto perustui.

Lapin kuvausten perinne

Saamelaiset eli lappalaiset ovat varmasti yksi maailman kuvatuimpia kansoja kirjallisuudessa. Saamelaisten todellisten olojen lisäksi kuvauksiin on vaikuttanut paljon kirjailijan kulttuurinen ja yhteiskunnallinen tausta. Kirjallisuuden Lappi ja lappalaisuus ovat käsitteitä, joilla on oma historiansa ja aatehistoriallinen perinteensä kuvastoineen ja sanastoineen. Niiden olemassaolo on perustunut hyvin pitkälti "etelän" tarpeille.

Alusta lähtien tietous ja myytit sekoittuivat ja kasaantuivat Lapin-kirjallisuudessa. Jo Tacituksen Germanian kuvaus koostui klisheistä, joita aikakauden kirjoittajat käyttivät kuvatessaan villejä kansoja. Fennit olivat alkeellisia metsästäjiä, mutta "onnellisia yksinkertaisuudessaan", koska heidän ei tarvinnut hikoilla maataloustöissä. Vanhimpiin saamelaiskuvaajiin kuuluvat myös Prokopios ja Jordanes (vuonna 550), Paulus Diaconus (795), norjalainen Ottar (894), Adam Bremeniläinen (1070) sekä Saxo Grammaticus (1200).

He toivat kuvaan uusia yksityiskohtia: saamelaiset olivat hiihtäviä scritifinnejä, he asuivat seudulla, jossa aurinko ei laskenut öisin, he olivat väkeviä loitsijoita. Nämäkin vahvistivat edeltävää kuvaa. Tietyt myyttiset, usein eriskummalliset näkemykset toistuvat kirjasta toiseen ja toistuessaan vahvistavat käsitystä. Tosiasialliset havainnot saatetaan tulkita väärin ja niistä syntyy myytti, joka johtaa uusiin myytteihin.

Uutta, jopa vallankumouksellista tiedontulvaa Lapista tiesi Olaus Magnus Gothuksen Pohjoisten kansojen historia 1500-luvun puolivälissä. Päinvastoin kuin edeltäjänsä, Olaus Magnus perusti kuvauksensa osaksi jopa omakohtaisiin kokemuksiin, olihan hän itse käynyt Torniossa asti. Myös uutta tietoutta pohjoisista alueista alkoi olla hallinnollisen ja hengellisen toiminnan levitessä. Johannes Schefferuksen klassinen Lapponia-teos vuonna 1673 oli ensimmäinen saamelaisiin keskittyvä monografia ja sijoittuu jo selvästi tieteellisen ajattelun piiriin.

1600-luvulta lähtien Lapissa vieraili yhä enemmän tutkijoita, hallintomiehiä ja matkailijoita, jotka työnsä tai matkustelunsa ohessa kirjasivat kokemuksiaan ja näkemyksiään ylös. Vierailuihin oli eri syitä. Vanhempina aikoina kauppamiehet yrittivät löytää tavaroita ja uusia reittejä, sitten papit pyrkivät levittämään aatettaan ja keräämään rahaa, 1600-luvun lopulta lähtien tieteellinen uteliaisuus ja eksotiikan etsintä vetivät Lappiin, ja sitä seurasi tieteellä perusteltu pyrkimys pohjoisen luonnonvarojen käyttöön.

Kirjallisuus Lapista paisui 1700-luvun lopulla suoranaiseksi tulvaksi. Se on jaoteltavissa näkökulmansa puolesta karkeasti kahteen linjaan, jotka ovat jatkuneet nykypäivään asti. Varsinainen matkakirjallisuus laajeni 1700-luvun valistuksen ja erityisesti romantiikan myötä, jolloin ulkomaisia matkailijoita kävi paljon Lapissa katsomassa Euroopan kaukaisen periferian elämänmuotoa ja sen eksoottista luonnonkansaa. Näkökulma oli puhtaasti ulkopuolinen.

Toisena vanhan Lapin-kirjallisuuden valtalajina olivat asiantuntijoiden eli Lapissa asuneiden virkamiesten tekemät esitykset, relaatiot, tai kuvaukset (beskrifningar). Näiden tapaan kuvausten kirjoittajina olivat usein papit, jotka muodostivat Lapin ensimmäisen sivistyneistön. He olivat saarnoja laatiessaan harjaantuneet sanankäyttöön ja heidän luonnontieteellisiin tai sosiaalisiin harrastuksiinsa liittyi usein muistiinmerkitsemisen tarve. Asiantuntijoiden kuvaukset rakentuivat usein systemaattisen rakenteen varaan.

Uudisasutuksen levitessä voimakkaasti pohjoiseen 1700-luvulla Lapin kuvauksissa tapahtui muutos, joka vaikutti voimakkaana 1900-luvulle saakka. Maanviljelys alkoi korostua ja asettua vastapooliksi saamelaiskuvauksille. Asiantuntijoiden esityksissä käytettiin runsaastikin tilaa Lapin taloudellisten edellytysten pohdiskeluun, mutta myös ulkopuoliset matkustajat alkoivat tuoda esiin nimenomaan maatalouden merkitystä elinkeinojen perustana myös Lapissa.

1800-luvun kuluessa matkailijoiden, asiantuntijoiden ja myös viranomaisten talonpoikaisihailu alkoi muuttua sokeaksi tuijottamiseksi pelkästään maatalouden autuaaksi tekevyyteen pohjoisilla alueilla. Sitä alettiin itsepintaisesti pitää ainoana oikeana elinkeinona myös Lapissa, vaikka se osoittautui usein huonoksi vaihtoehdoksi. Uudisasukkaiden olojen kuvauksissa toistuvat valitukset siitä, miten maatalous Lapissa tuntuu olevan jatkuvaa pään iskemistä seinään. Mielenkiinnon kohteeksi nouseekin talonpoikien sitkeys.

1800-luvulla asiantuntijoiden kuvauksissa keskeisiksi nousivat tieteelliset teokset, ja tietty mystisyys saamelaisten ympäriltä alkoi karsiutua. Monet myytit, kuten kuva viattoman alkuperäisestä ja köyhästä mutta onnellisesti sivistymättömästä kansasta, kuitenkin säilyivät. Nekin korostivat vastakohtaa luonnontilaisen ja "kehittyneen" kulttuurin välillä, mikä tuli erityisen silmiinpistävänä esiin Norjan ja Ruotsin tieteellisessä keskustelussa 1800-luvun puolenvälin jälkeen.

Saamelaisten historiaa

Saamelaisten historia ulottuu vuosituhansien taakse. Se ei kuitenkaan ole pysynyt aina samanlaisena, vaan on kokenut suuriakin murroksia. Saamelaiset ovat joutuneet sopeutumaan niin luonnonoloihin kuin ulkoisiin paineisiinkin. Saamelaisten oikeudet omien alueidensa hallintaan kumoutuivat viimeistään 1700-luvulla. Ulkoiset paineet johtivat kuitenkin vähitellen saamelaisten yhteistoiminnan kehittymiseen.

Saamelaiset ovat niiden ihmisten jälkeläisiä, jotka asuttivat Pohjois-Fennoskandian heti jääkauden jälkeen noin 10 000 vuotta sitten. Etnisestä saamelaisuudesta voidaan kuitenkin puhua vasta, kun saamen kieli syntyi suomalais-saamelaisen kieliyhteyden hajotessa. Vallitsevan käsityksen mukaan se tapahtui viimeistään 2. vuosituhannella eKr. Syynä oli elinkeinojen erilaistuminen ja siitä johtuva kulttuurin muutos. Suomen rannikon väestö omaksui ns. vasarakirveskulttuurin myötä maanviljelyksen sekä vahvoja läntisiä (germaanisia) vaikutteita.

Sen sijaan sisämaan asukkaat säilyttivät pyyntiin perustuvan elämäntapansa. Itäisten vaikutteiden jatkuessa sisämaan väestö erilaistui "suomalaisista", jonka geeniperimä ja kieli sai runsaasti indoeurooppalaisia vaikutteita. Viimeistään 1. vuosituhannella saame oli oma kielimuotonsa, jota puhuva kulttuuri levisi koko Pohjois-Fennoskandian alueelle.

Saamelaisten (vanhimmissa lähteissä "fennit" tai "skritifinnit", 1200-luvulta lähtien "lappalaiset") asuinalue ja levinneisyys olivat laajimmillaan ajanlaskun alun tienoilta 1000-luvulle. Saamelaisia asui Laatokalta Jäämerelle ja Keski-Skandinaviasta Vienanmerelle. Lounais- ja etelärannikkoa lukuun ottamatta koko nykyisen Suomen alue oli saamelaista asuinaluetta. Suomalaisten uudisasukkaiden paineessa saamelainen asutus sulautui kuitenkin nopeasti niin, että 1500-luvulla saamelaisia ei enää ollut eteläisessä Suomessa.

Saamelaiset ovat olleet pääasiassa pyyntiväestöä, jonka elämänmuoto perustui tuhannet vuodet monitalouteen. Peuranpyynti oli 1500-luvulle saakka tuottoisa elinkeino, jonka tuotteita markkinoitiin Keski-Eurooppaan saakka. Monitaloudessa vuotuiskiertoon kuului myös kalastus niin merellä kuin joilla ja järvilläkin, linnustus, marjastus ja keräily.

Metsäsaamelainen yhteiskunta oli hyvin organisoitunut: perusyksikkö oli perheistä tai suvuista koostuvat siidat, lapinkylät, joiden muodostama verkosto kattoi koko Pohjois-Fennoskandian.

Pienimuotoista poronhoitoa, johon kuului ajoporon ja houkutusporon käyttö samoin kuin poron lypsäminen, on saatettu harjoittaa jo vuosituhansia. Sen sijaan suurimittainen poronhoito syntyi nykytiedon mukaan vasta 1500- ja 1600-luvuilla. Suoranaiseksi ryöstöpyynniksi kasvanut metsästys sai peurakannan vähenemään, ja laitumien vapautuessa poronhoito oli järkevin tapa jatkaa vanhaa elinkeinoa. Peuran tuntemus, nimistö ja tekniikka siirtyivät poronhoitajien erityistaidoiksi ja tietämykseksi.

Poronhoito alkoi määrätä elämäntapaa, josta tuli nomadistinen: poronhoitajat liikkuivat perheittäin tai suvuittain porokarjojen kanssa. Porotokkien lisääminen muutti poronhoidon päätyöksi, jolle muut elinkeinot alistuivat. Poronhoito oli voimakkaasti laajenevaa: maata vallattiin vapaasti laidunalueiksi, ja laitumia säästäkseen lapinkylät jutasivat pitkiäkin matkoja metsäalueiden ja rannikon välisillä tunturialueilla. Sen myötä myös perinteinen siida, joka oli perustunut vuotuiskiertoon kohtalaisen suppealla alueella, muuttui pitkänomaiseksi vyöhykkeeksi.

Saamelainen yhteiskunta joutui erityisesti 1500-luvulta lähtien myös ulkoapäin aiheutuvien mullistusten kouriin. Pohjoismaiset valtiot pyrkivät muuttamaan pohjoiset etupiirinsä kiinteäksi osaksi valtakuntaansa. Se tapahtui kolmella keskeisellä tavalla. Käännytystyön avulla pyrittiin osoittamaan omat omistukset pohjoisessa. Tukemalla pohjoiseen suuntautuvaa uudisasutusta voitiin turvata asutuksen pysyvyys. Yhteiskunnallisen haltuunoton avulla korvattiin vanha saamelainen yhteiskuntamuoto pohjoismaisella hallintojärjestelmällä.

Entiset saamelaisalueet jaettiin vähitellen myös rajajärjestelyjen avulla. Ensimmäiset sopimukset oli tehty jo 1200- ja 1300-luvulla, mutta ensimmäinen selvä raja pohjoisessa oli Täyssinän rauhan raja vuonna 1595. Ruotsin ja Venäjän välinen rajankäynti alkoi siitä lähtien jakaa saamelaisia itäiseen ja läntiseen kulttuuripiiriin. Myöhempi valtakunnan raja Kilpisjärveltä Kolmisoaiviin määriteltiin vuonna 1751 Strömstadin sopimuksessa. Siihen kuului kuitenkin erityissopimus, jossa saamelaisten vanhat oikeudet tunnustettiin, muun muassa oikeus ylittää valtakuntien rajat. Vuonna 1852 raja kuitenkin suljettiin. Vuonna 1889 suljettiin myös Venäjän ja Ruotsin raja, joka kulki Torniojokea pitkin. Viimeinen saamelaisaluetta koskeva raja määriteltiin vuonna 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Kun uudisasutus pohjoiseen voimistui 1800-luvulla, valtiot alkoivat tietoisen politiikan avulla pääväestön etuja. Saamelaisilla ei ollut enää erityisoikeuksia. Toimenpiteet muuttuivat erityisesti Norjassa suoranaiseksi sulauttamiseksi, ns. norjalaispolitiikaksi, jota viranomaisten sosiaalidarwinistiset näkemykset tukivat. Saamelaiskulttuuri pyrittiin jopa lainsäädännön avulla muuttamaan norjalaisihanteiden mukaiseksi. Sulauttamispolitiikaa noudatettiin vielä 1950-luvulla.

Valtaväestöjen otteen vahvistuessa ja omien elinolojen kaventuessa saamelaiset alkoivat ymmärtää kansallisen yhteistyön merkityksen. Saamelaisten etninen ja kansallinen herääminen alkoi 1800-luvun lopulla Norjassa ja Ruotsissa, joissa syntyi paikallisia saamelaisyhdistyksiä ja ensimmäiset saamelaiset tiedotusvälineet. Myös yhteistyö yli rajojen virisi. Se johti vuonna 1917 yleiseen saamelaiskokoukseen Trondheimissa, Norjan puolella.

Yhteistyö tiivistyi toisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1953 pidettiin Ruotsin Jokkmokissa ensimmäinen saamelaiskonferenssi, joka korosti saamelaisten oikeuksia niin luonnonvaroihin kuin kieleensä. Varsinaisen saamelaiskulttuurin "renessanssin" on nähty alkaneen 1960-luvun lopulla. Siitä alkoi muotoutua uudenlainen saamelaispolitiikka, tiedotusvälineet ja taide.